Onko äidistä eräjormaksi osa 2: Teltassa



Kesän ensimmäinen telttaretki odotti sopivaa päivää liian kauan. Työvuorojen ja luonnonilmiöiden sopivuus ei meinannut kohdata laisinkaan. Tosi telttailija ei kaihda pahaakaan säätä, mutta tahdoin pojalle ensimmäisen kokemuksen olevan ilo ja nautinko. En tuulen, sateen ja kylmän kombo jota pakenemme teltassa. Oma muistikuvani telttailuista muistuu mieleen vain vuotava teltan katto ja aamulla puoli väkisin juotu hopeatee seurakunnan leirillä. Tuon muiston voin jättää nyt taka-alalle ja muistella herkullisen kuumia ilta- ja aamukahveja teltan suulla Saimaan rannalla, samalla kun suu täynnä leipää oleva retkikumppanini selittää kalan anatomiaa. "Tieshitkö et kalalla on kamalashti shuolia?" Oma iltapala maistui vielä kuitenkin, vaikka etäisesti viidentoista minuutin anatomian oppitunnin jälkeen ei ehkä niinkään hanakasti.


Vesi tuntui olevan jäätävää vaikka lämpötila hätyytteli rannan tuntumassa hellerajaa ensimmäisenä päivänä. Useita tunteja meni kuitenkin rannassa kahlatessa ja kalan nassikoita jahtaillessa. Jos ei kädessä ollut onki, oli ämpärin aika toimittaa ansan virkaa. Kaislikon reunasta narratut särjet päästettiin takaisin, ahvenen mokomat pysyttelivät meidän ulottumattomissa koko reissun. Onneksi olin varannut vastusteluista huolimatta mukaan muutakin evästä. Pojan päättäväinen asenne "syömme vain kalaa" ei siis tällä reissulla vielä pitänyt meitä eväissä. Olisiko särkisoppa ollut vaihtoehto?

Koko retkeilyn pohja-ajatus on saada meidät kummallisesti pikkukyllässä liikaa rutiineihin jämähtäneen porukan tavat muuttumaan. Tarttumaan haasteisiin, nauttimaan siitä mikä on ihan lähelle. Taannoin puhuin erään ihmisen kanssa ja hän sanoi: Kun kaikki on liian hyvin, ihminen valittaa. Se keksii jotain mistä nurista. Olen pohtinut tuota keskustelua ja tullut siihen tulokseen, hänen olevan varsin oikeassa. Olen nimittäin törmännyt tähän ilmiöön aika usein lähiaikoina.

Telttaillessa ei muistunut omaan tai retkikaverin mieleen narina. Ainoastaan pieni painostus joka toisessa lauseessa, jossa toivottiin lisää kalaa tai kalastusaikaa. Illalla kuitenkin kellon lähestyessa yhdeksää olimme molemmat melko valmiita katsomaan kuinka uni tulee teltassa. Iltalaulujen, suukkojen ja kikatuksien jälkeen telttaa hiljeni hetkessä. Luomet painui kiinni, ei edes mielikuvitukselle ollut tilaa. Kerran yöllä heräsin tuttuun pärinään. Se kuului toisen makuupussin uumenista. Suljin silmät takaisin ja nukahdin takaisin tyytyväisen pojan kuorsaukseen.




*hyttysten karkoistuslaite saatu ThermaCell
Aamulla käki kukkui ylös minut ja myöhemmin liki kellon ympäri kuorsanneen kalakaverin. Hymy joko pilkotti  makuupussin suusta sai omankin suun hymyilemään. Huomenta. Uni oli kuulemma ollut parasta mitä vaan voi olla ja ei ollut susihukkanenkaan viitsinyt vaivautua teltalle kuorsauksen vuoksi. Tulimme lopputulokseen, että seuraavilla vapailla nukumme jälleen teltassa. Sovittu! 

Sen aamupäivän tohinat meni syödessä ja kalastaessa. Lähdön hetkellä mieli oli hiukan haikea. Onneksi tiedämme jo seuraavan telttayön ajankohdan ja paikan. Onneksi se on niin pian, ettei edellinen reissu ole vielä edes painunut unholaan. Todettakoon, että äidin eräjorma-mittari on saavuttanut pykälää isomman vaihteen ja odottaa jo seuraavaa reissua.



Ei kommentteja :

Lähetä kommentti

Ilolla luen kommentit ja vastaan sinulle lisäkysymyksiin ♥