Onko äidistä eräjormaksi?

Voiko tälläinen sisäsiisti äiti ihminen muuttua vuosien varrella niin, että puskat alkaa vetää puoleensa kuin kukat mehiläisiä? Ilmeisemmin on todettava kyllä! Kiittäminen tästä on varmasti meidän pientä miestä. Jonka sydän sykkii luonnolle ja kalastukselle hyvin voimakkaasti.


Jo ihan pienenä hän oli kiinnostunut onkimisesta ja tonkimisesta. Eläimiä, kuten koiria tai hevosia hän ei ole pelännyt koskaan vaan ennemmin on pitänyt toputella liikaa rohkeutta. Hän on päässyt mukaan pupujahteihin, koska on sinne halunnut enemmän kuin mitään. Kerran kovassa kuumeessa ei mukaan päässyt, mutta itki onnesta nähdessään autotallissa roikkuvan saaliin. Toisin kuin minä joka tuijotteli autonrenkaita... Kuollut hirvi auton lavalla kiehtoi niin paljon, että oli pakko päästä katsomaan. Mikä olikaan ensimmäinen kommentti: "Voi miten kauniit silmät!". Hänelle asiat ovat luontevia ja itsestään selviä. Ei eläimiä ammuta huvikseen vaan jostakin syystä. Kuka meillä kaappaa Metsästäjä-lehden ensimmäisenä, se on kai jo ilmiselvää!


Sitten on tuo kalastus. Rakas rakas rakas kalastus. On onki ja virveli. On vieheet, jigit ja kupposet. Sitten on äiti, joka ei ollut 35 vuoteen ole matoa koukkuun laittanut tai kalaa koukusta irrottanut. Naurakaa pois! Olin tuolta niljakkaalta touhulta välttynyt, kunnes tuli päivä jolloin iskä olikin töissä. "Äiti, lähdetään vähän vippailemaan?". Pitkään harkittuani myönnyin kumihanskojen kanssa matkaan. Toivoin sydämestäni ettei saalista tulisi. Kamala äiti. Voitte arvata, että sitähän alkoi tulla.Yllätykseni poika tuumasi neuvovansa minua ja irroitti itse kaikki yhtä kalaa lukuun ottamatta. Äidin harjoituskalaa. Olisipa ollut joku katsomassa kun irrotin sitä. Hahhaahaa... Ihan naurettava juttu: irvistelin ja takuulla kiroilin sekä puistattelin kiduksiin tarttunutta koukkua. Olihan se särki nyt ainakin dinosauruksen kokoinen taistelija. Katsokaa itse ⬇


Tämän kesän tehtävä on viettää aikaa luonnossa. Nukkua teltassa, eli selättää mörkö. Epäilen hiukan edelleen, että hirvekset, ilvekset, sudekset ja mörökset syö minut suihinsa. Aioin silti sitä toteuttaa! Ja parasta mitä on päästään nauttimaan Saimaasta ja pikku "puroista" kanootilla jonka hain menneellä viikolla. Kysyin varoen roskalava palstalla olisiko kellään kanoottia, joka lojuu yksin surkeana pihalla? Me kunnostaisimme sen mielellämme kesän luontoretkiin. Ja onneksi sain yhden vastauksen joka oli: Tule hakemaan, pohjassa on pikku reikä. Kunhan tämä tyhmääkin tyhmempi räkä-/kuumetauti häviää alkaa kanootti projekti pihalla. Tuskin maltan odottaa!

Odotettavissa siis mahtava uusien kokemuksien kesä ja projekti "Kuinka äidistä tehdään eräjorma?" on alkanut. ps. Saanko käyttää inkkaripäähinettä kanootissa? Ainakin aion laulaa... kanootin kapean vesille työnsin, seuraan nyt majavaa vaeltavaa...  ja kuvittelen olevani lapsuuteni urhea idoli Hiawatha!


4 kommenttia :

  1. Onnea eräjormailuun! Voin kyl kuvitella, että tykkäät. Luonto on niin ihana. Oon kyl yllättynyt tavallaan siis, koska mä oon kuvitellut, että oot just sellanen kalastava jne. Mut mäpäs yllätänkin nyt sut kertomalla, et mä oon jopa harrastanut kalastusta joskus nuorena! Että voitkos kuvitella?😉Oli kuule oma virveli ja vieheet ja kaikki! Silloinen poikaystävä oli kalastus- ja metsästysmiehiä. Olinpa jopa kerran mukana pupujahdissa. Se ei kyl ollut mun juttu. Säälitti se elottomana retkottanut pupu... 😬 Mä oon kans luvannut mennä ens kesänä melontaretkelle mun pojan kans. Se on kyl varmasti kivaa. Onnea kanoottiproggikseen ja uusiin seikkailuihin! 👌

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Katsos näin se hämää puolin ja toisin :D Nyt vaan onki kouraan ja sinne Lauttasaaren sillalle silakan ongintaan! Muuten olen piha- ja ulkoilma ihminen, mutta en eräjorma enkä puskajussi :D Siihen tarvitaan pussillinen intoa ja hyvä seura, että homma menee putkeen!

      Poista
  2. Mieheni samaistuu poikaasi, juuri näin hänen lapsuutensa on mennyt. Vieläkin muistaa kuinka 5v. jäi ikkunasta katsomaan surullisena ja itku silmässä koska ei päässyt sorsajahtiin koska oli kuulemma liian pieni.
    Luin hänelle ääneen postauksen, olipas sympaattista tekstiä. Luonto on ihmiselle valtava voimavara, toivon että poikasi innostus vetää äidinkin mukaan.

    Ja peukku sille että viitsit mennä mukaan vaikka ei kalastus ja kuolleet eläimet olisikaan itselle se "parasta ikinä"- juttu.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi miten ihana kuulla! Tosin harmittaa miehesi puolesta sillä tiedän tuon katseen... Ja niinhän siinä on käynyt, vaikka olen ulkoilma ihminen en niinkään luonto. Marjastus tai muu käyskentely metsässä ei ole minulle luontainen juttu. Pikku hiljaa olen kuitenkin soluttautunut tuonne :D jos näin voisi sanoa. Ja nautin siitä. Ja tottakai siitä ilosta jonka luonto pojalle antaa... Sinne siis puskaan painumme tänä kesänä!

      Poista

Ilolla luen kommentit ja vastaan sinulle lisäkysymyksiin ♥